Sting - Mercury Falling
Muistan nähneeni jonkun making-of -dokumentin tästä levystä ja siitä jäi mieleen kuinka levyllä soittava torvisektio Memphis Horns oli vaikeuksissa ‘I hung my head’ -kappaleen tahtilajin (joka on joku 9/8 tai 5/8+4/8) kanssa. Vanhat jäärät eivät meinanneet saada 4/4:ään tottuneena millään puhallettua sitä viimeistä kahdeksasosanuottia.
Oikeastaan tässä pitäisi olla Stingin edellinen levy Ten Summoner’s Tales. Kyseessä on eräs niistä levyistä, joita olen kuunnellut todella paljon. Lainasin sitä aikoinaan naapuriltani puoli (-puolitoista) vuotta kerrallaan, kunnes en enää kehdannut sitä pyytää. Joskus myöhemmin ostin oman kopion, mutta juuri nyt en löydä sitä mistään. Ehkä lainasin sen jollekkin… Jos joku siis tuntee piston sydämessään, niin ei tarvitse palauttaa. Toivottavasti siitä tuli hyvä mieli ;)
Kuriositeetit sikseen…
Mercury Falling on minulle kuitenkin merkittävä levy sillä sen aktiivikuuntelu ajoittui ajalle, jolloin seurustelin erään entisen tyttöystäväni kanssa. Joistakin kappaleista tulee elävästi mieleen joku tapahtuma tai tunne menneisyydestä ja ehkä se onkin yksi seikka miksi minä kuuntelen musiikkia. Täytyy sanoa, että juuri nyt kuunnellessani levyä tulee hyvä mieli niistä tunnetiloista mitä lauluihin on kiinnittynyt.
Levy alkaa kappaleella The Hounds of Winter. Kuten kertosäkeessä lauletaan “näen vielä kasvosi kauniina kuin päivä, siten on helppo muistaa rakkauteni”. Täytyy myöntää, että vieläkin muistan ne kasvot ja sen rakastumisen tunteen ja kuinka koirat ulvoivat kun ajoin pyörällä kylmiä katuja. No koirien ulvonta on liioittelua ja romantisointia, mutta sallittakoon se. Kadut oli kyllä kylmiä ja talvi synkkä ja yksinäinen.
I Was Brought to My Senses kuvaa myös ihastumista ja sitä hetkeä, kun huomaat kaiken olevan aivan selvää. Kuten laulaja mietin itsekseni monesti miten ja josko voisin voittaa tämän ihastuksen itselleni. Itse asiassa laulun kaksi lintua vastaa niitä kahta joutsenta, mitkä näimme yhdessä silloin kun olimme kävelyllä ja myöhästyimme tunnilta. Sitä en muista oliko silloin jo puhetta siitä kuinka joutsenpariskunnat ovat uskollisia toisilleen. Joutsenparihan solmii elinikäisen liiton jo nuorena.
Sitten laulu alkaa elämään. “Heräsin tänä aamuna ja näin selvästi. Kaikki luonnon merkit, ruoho, lehdet ja jokisuistot kertoivat kuinka kuulut minulle.” Henkilökohtaisesti koettuna se on hieno hetki. Suosittelen kaikille ihastumista ja rakastumista. En voi olla siteeraamatta ‘Saanko esitellä: Joe Black’ -elokuvassa ollutta puhetta (suomennos opensubtitles.com), koska juuri tuollaista hullaantumista ja järjen kadottamista kannattaa kokeilla … ehkä salama iskee:
Haluan että pääsi on pyörällä.
Haluan että leijailet.
Ja laulat ja tanssit haltioissasi.
Ole suunnattoman onnellinen -
tai anna edes itsellesi mahdollisuus.
Se kuulostaa kornilta -
mutta rakkaus on intohimoa -
pakkomiellettä -
joku jota ilman et voi elää.
Rakastu suin päin.
Etsi joku johon hullaannut
ja joka hullaantuu sinuun.
Jos unohdat järjen ja kuuntelet sydäntäsi
voit löytää hänet.
Ei ole mitään järkeä elää ilman rakkautta.
Ilman syvää rakastumista -
on kuin ei eläisi lainkaan.
Mutta sinun on yritettävä, sillä jos et yritä,
et ole elossa.
Ole avoin.
Kuka tietää. Ehkä salama iskee.
Täytyy sanoa, että suomennos ei tee oikeutta itse kohtaukselle. Anthony Hopkinsin matala aksentti sekä upea Claire Forlani … äh. Katsokaa itse.
Levyn lempikappaleeni on All Four Seasons, joka kertoo naisten häilyväisyydestä. Välillä sataa ja välillä paistaa. Näiden tilanteiden välille ei tarvita paljoa aikaa tai tapahtumia. Kappale itsessään on iloinen ja tuntuu, että kertoja on vain tyytyväinen, että ei ole tylsää hetkeä. “Sellainen kulta mulla on, että hän voi olla kaikki vuodenajat samana päivänä”.
Muistan kuinka tämä tyttöystäväni opetti minut ottamaan sateenvarjon mukaan, vaikka kuinka oli aurinkoista. Hän ainakin pystyi olemaan kaikki vuodenajat samana päivänä. Ja helposti. En tiedä kuinka yhdestä naisesta tätä voi yleistää laajemmalti, mutta olen kuullut ilkeää huhua, että tasaisempiakin naisihmisiä on olemassa.
Melkein kaikkiin kappaleisiin liittyy henkilökohtaisia muistoja, kuten Twenty Five To Midnight muistuttaa siitä kerrasta, kun hyppäsin hetken mielijohteesta yöjunaan ja matkustin tyttöystävän luo piknikille Suomenlinnaan. Oli vähän jännittävää nähdä ehdinkö mukaan, sillä aikataulu oli hiukan kireä. Ehdin.
Henkilökohtaisista muistoista huolimatta levy on kivaa kuunneltavaa. Ei se rumpali ole Stewart Copeland eikä bändi ole enää The Police, mutta kulkevia rytmejä ja bassokuvioita löytyy. Mikä mukavinta levy on perusvireeltään hyvin positiivinen, vaikka välillä lauletaankin viikonloppuisyydestä ja muustakin synkästä.
Palannen vielä Stingiin ja Policeen myöhemmin.
Jälkikirjoitus: Tämä voisi olla kuvaus menetetystä rakkaudesta. Mainittakoon kuitenkin, että tämä entinen tyttöystävä on nykyinen vaimoni. Rakastan!
Leave a Reply