Siksipä kiusaan ja kirjoitan tämän toisen viestin hänestä ;)

Odottamaan jäävät:

Juha Tapio: Kuiskaus (sanat)
Dire Straits: Brothers in Arms
James Blunt: Tears and Rain

Niistä pääsee taas varmaan liikkeelle kun aika koittaa.

Dave Grohl (kuva: flickr/Humpalumpa)

Kodista on kirjoitettu monia rauhallisia ja rakastavia lauluja. Koti onkin ihmisen paras paikka, vaikka välillä mieli tekisikin jotain aivan muuta.

Stand in the mirror
you look the same
Just lookin’ for shelter
from cold and the pain
Someone to cover
Safe from the rain

All I want is to be home

Ihmisellä on aina tarve saada suojaa kylmältä, kivulta ja sateelta. Ehkä me etsimme jotain tai jotakuta täyttämään tämän tarpeen, mutta helposti unohdamme samalla kodin merkityksen. Ehkä voisimme antaa itsellemme joskus luvan unohtaa etsimisen hetkeksi ja olla vain. Onhan meillä koti.

Foo Fighters: Home

Tätä tekstiä on ollut yllättävän vaikea tuottaa. Osittain vaikeus on liittynyt Ville Venäläisen blogissaan kertomiin ja itseni kommentoimiin asioihin. Päällimmäisenä se mitä haluan ja mitä en halua itsestäni heijastuvan julkisesti. Lisäksi tämä teksti on odottanut oikeaa hetkeä. Ehkä sekin on juuri nyt käsillä, kun tuulet tuntuvat epävarmoilta.

Claas P. Jambor (kuva: www.claas-p-jambor.de)

Tätäkään Alive-levyä en olisi koskaan kuullut, ellei levynvaihtokaverini olisi sitä tuonut kuultavaksi. Se olisi ollut sääli, sillä muutama kappale teki minuun syvän vaikutuksen. Yksi niistä on levyn avaava Helping Hand, joka kertoo leijan lennättämisestä.

Tried to learn to fly a kite
Really hoped to do it right
Fear of falling from the sky
(I) know the rules but have no
own wings to fly

Leijan lennättäminen on yhtäaikaa helppoa ja vaikeaa. Sitä vain toivoisi, että leija lentäisi nätisti ja tasaisesti. Silloin ei tarvitsisi oikeastaan muuta tehdä, kuin antaa vaan lisää narua. Mutta tuuli vaihtelee jatkuvasti ja se tekee lennättämisestä niin hankalaa. Varomattomalla löysäämisellä tai kiristämisellä leija saattaa kääntyä ja tipahtaa maahan, eikä sille ole silloin paljoa tehtävissä. Leijan lennättämisen perusteet on helppo oppia, mutta siltikään ilmassa pitäminen ei ole mitenkään helppoa.

Ei voi olla ajattelematta, että leijan lennättäminen toimisi minulle metaforana omasta itsestäni. Välillä mieli, niinkuin leija, lentää korkealla ja tasaisesti ja välillä tulee tuulenpuuskia, jotka saavat sen poukkoilemaan. Joskus, välillä tuntuu jopa että aivan liian usein, mieli tippuu maahan ja on vaikeaa ja turhauttavaa kerätä siima jälleen kelalle ja lähteä uudestaan liikkeelle aivan alusta.

Juuri nyt, pitkän ja kohtuullisen tasaisen tuulen jälkeen on taas tilanne, jossa tuulet tekevät temppujaan eikä oikein tiedä mitä voisi tehdä, että saisi mielen pysymään ilmassa. Vielä mitään katastrofaalista ei ole tapahtunut, mutta on vaikea päätellä pitäisikö hiukan löysätä vai kiristää. Löysääminen voi johtaa siihen, että mieli laskeutuu hitaasti ja kiristäminen voi saada mielen kääntymään alaspäin ja rysähtämään maahan. Löysääminen on kai siitä parempaa, että siitä voi vielä yrittää kiristää uudelleen, jos löysää liikaa.

Ehkä kuitenkin kaipaisin joltain meteorologilta tietoa siitä, että tasaisempaa tuulta on tulossa.

Nuorena asuessani peltoaukean keskellä oli kesäisin hyvä lennättää leijaa ja sitä tulikin harrastettua usein. Nyt poikien myötä sitäkin tulee taas harrastettua. Liian vähän kylläkin, ihan niin kuin Leevi and the Leavingsin laulussa sanotaan: “miksi meidän aina täytyy kouluun ennättää, enää tuskin koskaan ehdin leijaa lennättää”.

Claas P. Jamboria voi käydä katsomassa kohtapuoliin Maata Näkyvissä -festareilla.

Tuli työkaverin kanssa puheeksi, kuinka joillakin on taito tehdä teksti ja kappale siten, että ne kuuluvat saumattomasti yhteen. Esimerkiksi tästä löydettiin Egotripin Matkustaja, joka on Knipin (se jolla on komea parta) kynästä kotoisin.

Egotrippi (kuva: flickr/viima)

Tämä on mielestäni ehkä yksi hienoimpia suomalaisia pop-kappaleita. Muistan itsekin matkustelleeni yksin väsyneenä bussissa tai tyhjässä yöjunassa. Ikkuna huurtuu hengityksestä ja pysäkit vain vilahtelee ohi. Kuulutukset kutsuvat asemilla ja jämähdät kyytiin istumaan. En koskaan osannutkaan nukkua junan makuuvaunussa.

Aina matkalla jonnekin
ja minne ikinä päätyykin
on puolitiessä jostain
ja tietää sen varsin hyvin itsekin

Olisi hyvä saada välillä pysähtyä jollekin asemalle ja katsoa missä on ennen jatkamista eteenpäin.

Egotrippi on tehnyt musiikkia “pienestä pitäen” ja heitä onkin tullut joskus nuoruudessa kuunneltua mm. Lemonatorin, The Crashin ja Superin ohella. Hassua, että minulla ei ole yhtäkään heidän levyä.

Katsottiin vaimon kanssa aiemmin Tahraton mieli -elokuva ja siinä tarinan jujuna oli kertoa, että tärkeintä on se mitä jää jäljelle, kun kaikki pinnallinen unohdetaan. Mitä sitten, vaikka toinen on nalkuttava akka (en nyt puhu vaimostani, todellakaan), kunhan muistaa sen mihin ensiksi rakastui ja sen tunteen minkä se loi.

Samasta on kyse myös tässä uutukaisessa Juha Tapion kappaleessa Kaksi puuta.

ja jossain alla maan
ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan

Vaikka sateen pieksämät puut seisovat vierekkäin, eivätkä toisiinsa kietoutuneina, ne kaiken aikaa punovat juuriaan toisiinsa. Maan alla ja pimeässä. Näin he yksilöinä seistessään myös parantavat selviytymisen mahdollisuuksiaan rajuilman varalta. Tulkoon tuuli tai mikä sää tahansa ne juuret pitävät puut pystyssä.

Juha Tapio on parhaillaan kymmenvuotisjuhlakiertueellaan ja olen onnellinen päästessäni todistamaan keikkaa parin päivän kuluttua vaimoni kanssa kahden.

Juha Tapio: Kaksi puuta

Olen kunnellut viimeaikoina paljon Juha Tapiota ja Mitä silmät ei nää -levyltä löytyy kappale Poika. Siinä poika katsoo peiliin ja näkee isänsä katseen omassa katseessaan. Isää piti aina miellyttää ja pitää suunsa ettei akaksi luulla. Läheisyyteen ei uskalla tulla, paikkaan jossa rankaistaan. Malli periytyy sukupolvien yli.

Kuka pyyhkiä pois ajan virrasta vois?
Haavat polvesta polveen ne siirtyy.
Kuka armahduksen tois kun työt isien
poikien poikiin piirtyy? Kuka armahtaa?

Kolmen pojan isänä olen katsonut peiliin eräänkin kerran, jotta tietäisin ketä he pitävät suurinpana sankarinaan ja keneltä he saavat mallin omien lastensa hoitamiseen. Helppoa tämä ei ole ollenkaan ja tukea ei ole juurikaan tarjolla mistään suunnasta. Nuorien hoitoon suunnatun rahan kohdistaminen osittain myös vanhempien ja vanhemmuuden tukemiseen ei varmaan olisi hukkasijoitus sekään.

Yritän ja teen kaikkeni, mutta tuloksen näkee vasta joskus.

Löytäisikö joku linkin tähän kappaleeseen? Laittakaa kommenttia tai sähköpostia, kiitos.

Seuraava näkymätön kappale sisältää viittauksen elokuvan loppuratkaisuun. Jos et ole sitä nähnyt ja haluat pitää sen yllätyksenä, niin älä lue. Jos taas haluat lukea seuraavan, niin valitse teksti vaikka hiirellä, jotta näet sen.

Mies ja nainen elokuvassa olivat tavallaan varattuja toiseen parisuhteeseen kohdatessaan toisensa. Kohtaamisessa oli jotain sellaista maagista sielujen kumppanuutta, mikä jossain toisessa elokuvassa olisi ennen lopputekstejä palkittu hahmojen rakastumisena. Nyt kuitenkin kävi niin, että kumpikin palasi siihen aikaisempaan. Voin hyvin kuvitella kuinka tämä elokuvan kuvaama kohtaaminen oli molemmille hyvin arvokas kokemus. Itse asiassa olisin ollut hyvin pettynyt, jos pari olisi lopulta saanut toisensa. Oikeassa elämässä he saivatkin, mutta tähän elokuvaan se ei olisi kuulunut.

On ihmisiä, jotka etsivät itselleen sitä oikeaa ja niissä ihmisissä on niitä, jotka poukkoilevat ihmisestä toiseen luullen löytävänsä jotain parempaa. Se paremmalta ja vihreämmältä näyttävä ruoho aidan takana onkin helposti ongelmana parisuhteissa. Helposti herää kysymään onko tämä nykyinen parisuhde vielä sellainen uusi, yllättävä ja tuore, että se pitää mielen virkeänä. Sitä kannattaakin kysyä, jos siltä tuntuu. Ei itseltään, vaan siltä kumppanilta. Ehkä tämä on ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun edes tulee keskusteltua kumppanin kanssa.

Markéta Irglová ja Glen Hansard (kuva: flickr/onenjen)

Elokuva alkaa ja soundtrack päättyy kappaleeseen ‘Say it to me now‘.

I’m scratching at the surface now
And I’m trying hard to work it out
So much has gone misunderstood
This mystery only leads to doubt
And I didn’t understand
When you reached out to take my hand
And if you have something to say
You’d better say it now

Koitan selvittää tätä itselleni. Paljon on ymmärretty väärin ja epätietoisuus johtaa epäilykseen. En edes ymmärtänyt, että yritit tarttua käteeni. Jos sulla on jotain sanottavaa, niin sano se nyt.

Kommunikointi on niin äärettömän tärkeää. Jos se loppuu, niin kiinnostus vähenee myös varmasti. Lisäksi se on edelleen hankalaa, vaikka olisi tuntenut toisen yli kymmenen vuotta. Eikä aina voi olla ihan varma tunteeko oikeasti. Vieläkin joutuu aina silloin tällöin yllättymään. Jos keskustelua ei olisi ei olisi varmaan niitä yllätyksiäkään, jotka pitäisi mielen virkeänä.

Sano se nyt.

Palaan siihen alkuperäiseen kysymykseen “kuinka usein tapaat sen oikean henkilön?”. Monen muun katkeran ja tuskaisen kappaleen kaltainen elokuvan nimikappale Once kertookin jostain aivan muusta: Kerran, silloin joskus, osasin vielä jutella kanssasi, osasin etsiä sinua ja olisin kuollut vuoksesi.

Onko elokuvan iskulause väärä? Mielestäni ainakin kahdella tapaa. Oikeita henkilöitä on useampia, mutta oikea henkilö vaatii useimmiten myös sen oikean hetken. Voiko löytää oikeaa henkilöä, joka sopisi ihan kaikkiin hetkiin? En todellakaan tiedä. Ei välttämättä. Elokuvan iskulause voisi olla jotain tähän tapaan: Kun olen kerran (engl. once) kohdannut jonkun henkilön, voinko kohdata hänet vielä uudelleen ja tuntea samoin kuin silloin joskus?

Kyllä voin.

Oli mahtava kokemus nähdä tämä elokuva. Se on herättänyt niin paljon ajatuksia, että en tiedä osaanko enää katsoa sitä uudelleen. Haluan kyllä, mutta en haluaisi pettyä, jos se tuntuukin paljon latteammalta, kuin nämä ajatuskehitelmät.

Mainittakoon vielä, että kappale ‘Falling Slowly‘ sai Oscarin parhaasta elokuvaan kirjoitetusta laulusta.

En muista täsmälleen missä kohdassa tämä tapahtui, mutta jossain kohdassa mies kiitti naista seurasta ja sanoi tarvinneensa juuri sitä. Kerrankin pääparin kemiat toimivat ja olin havaitsevinani semmoista aitoa kohtaamista, että tuota ei olisi edes tarvinnutkaan sanoa muuten kuin elokuvan dialogin takia. Kumpikin näytti tietävän, että seura ja läsnäolo oli kummallekin tarpeen. Ei seksi tai mikään muu pinnallinen ja toissijainen asia, vaan aito läsnäolo, kuunteleminen ja oleminen hiljaa.

He olivat kohdanneet juuri sen henkilön, jonka heidän kuului kohdata juuri sillä hetkellä.

Markéta Irglová ja Glen Hansard (kuva: flickr/Ipso Photo)

Jälkimmäinen keskustelukumppanini kiteytti asian hienosti. Kun mies soitti päivällä ihmisvilinässä, ei kukaan kuunnellut, vaikka mies yritti soittaa hittejä jotta saisi rahaa. Yöllä taas ei ollut kukaan kuuntelemassa, kun miehellä oli oikeasti asiaa omatekemissään kappaleissa. Paitsi se yksi, joka oli sittenkin kuulut miehen soittavan päivällä ja joka sitten tuli kuuntelemaan ja kohtaamaan miehen myös yöllä.

Viisi senttiä oli pieni raha, mutta se oli suoraa palautetta. Tuntui, että mies ei maailmaan koventuneena ensin ymmärtänyt, että mistä oli kysymys, vaan luuli sitä pilkanteoksi. Joku toinen olisi voinut antaa periksi ja jättää miehen omaan synkkyyteensä, mutta olen onnellinen että näin ei käynyt.

On vaikea tulkita saati sitten huomata tällaisia heikkoja signaaleita. Siksi toivoisin, että kaikki ihmiset, kuten elokuvan nainen, jaksaisivat vielä vähän yrittää, jos kokevat ensin tulevansa väärinymmärretyksi.

Läsnäolosta ei tarvitsisi kiittää, riittäisi varmaan, että hymyilisi ja nyökkäisi. Itse haluan välttää tällaisia heikkoja signaaleita ja kuitenkin sanoa sen ääneen. Aina se ei olisi tarpeen, mutta mielestäni suora palaute, hyväksytyksi tuleminen ja tietoisuus siitä tekevät ihmeitä ihmisen olemukselle ja varsinkin mielelle. Sitä haluan siis viestittää ja toivon, että siitä tulee hyvä mieli.

Jatkuu osassa kolme.

Sain juuri Facebookista vinkin tähän kun entinen naapurini siteerasi tätä laulua vanhetessaan harmaahapseksi. Tänään tuli myös neljä vuotta siitä, kun ollaan viimeksi asuttu naapureina. Kylläpä aika rientää.

muualla tulta säihkyy harmaahapset
vanhoissa hehkuu hengen aurinko
meill´ ukkoina jo syntyy sylilapset
ja nuori mies on hautaan valmis jo

En juuri ymmärrä hittikappaleiden ‘tulkintoja’, mutta Vesa-Matti Loirin laulama Eino Leinon Lapin kesä on yksi hienoimmista.

ja minä itse, miksi näitä mietin
se merkki varhaisen on vanhuuden
miks seuraa käskyä en veren vietin
vaan kansain kohtaloita huokailen

Seurataan veren viettiä jo tänään.

Olen eri mieltä.

Glen Hansard ja Markéta Irglová
(kuva: flickr/Peter Blapps)

Asioiden ja asiasanojen määrittely on ehkä vaikeita mitä on olemassa. Esimerkkinä sana ‘ystävä’. Jos et ole koskaan väitellyt tai keskustellut kenenkään kanssa sanan merkityksestä, niin olet varmasti jäänyt paitsi yhdestä rikkaasta kokemuksesta. Vastaavasti elokuvan Once sisällöstä on eri näkemyksiä, enkä oikein voi allekirjoittaa montaakaan IMDB:ssä ja Amazonissa nähtyä arviota.

‘Oikea’, tai ’se oikea’, vai ehkä sittenkin ’se oikea juuri nyt’? Kohtaamisesta ja tuosta oikeasta henkilöstä tietyllä hetkellä tässä elokuvassa on mielestäni nimenomaan kysymys. Oncessa kaksi yksinäistä, joilla on oma historiansa, kohtaavat toisensa ja löytävät toisistaan vastaparin ja ymmärryksen.

Kohtaaminen on myös vaikea asia määriteltäväksi. Se on jotain semmoista, että sitä vain tietää toisen ajatukset tiedostamattomalla tasolla. Riittää, että se toinen vain on. Se vain täytyy kokea. Ymmärtääkseen termin riittää, että sen on kokenut.

Keskustelimme kohtaamisesta erään ystävän (merkitystä määrittelemättä) kanssa ennen lomia. Sain onnekseni luvan referoida keskustelua, sillä kohtaaminen on sellaisia perustavanlaatuisia asioita elämässä, jota kannattaa pohtia. Taustanauhaksi keskustelulle valitsin Poets of the Fallin kappaleen Someone Special.

Kaikki lähti liikkeelle varsin viattomasta kysymyksestä, jossa kuitenkin viitattiin kohtalonuskoon, jota olen joutunut itsekin pohtimaan viimeaikoina:

Ootsä koskaan ollu sillain rakastunut, että luulet että kohtalo on johtanut polut yhteen? Mä en oikein tiedä uskonko sellaiseen, mutta joskus tuntuu, että pakko olla joku merkitys joillakin tapahtumilla. Vai onko kaikki vaan sattumaa?

Kirjoitin:

Kuten taustanauhalla kuuluu sitä vain joskus kohtaa läheltään sellaisen ihmisen, joka on yhtäkkiä tärkeä aivan yllättäen. Kuten [vaimoni], jonka olin tuntenut jo yläasteelta lähtien, mutta vasta aivan viime hetkillä kun tiet erosivat lukion jälkeen me vain jotenkin kohdattiin ja loppu on legendaa!

Kohtalo, johdatus, Jumala, sattuma … mun mielestä ne on kaikki nimiä samalle asialle. En hirveästi kuitenkaan puhtaaseen sattumaan. Useamman kerran mulle on käynyt vaan silleen, että olen kohdannut juuri sen henkilön kenet juuri sillä hetkellä olen tarvinnut kohdata.

Olen useamman kerran kohdannut juuri sen henkilön kenet juuri sillä hetkellä olen tarvinnut kohdata.

Toisen ystävän (merkitystä määrittelemättä) kanssa mietittiin sittemmin samaa asiaa. Joskus vain tuntuu, että elämä heittelee eteen juuri niitä henkilöitä, tuttuja tai puolituttuja, joiden kanssa asiat vain valottuvat ja järjestyvät. Joskus sitten löytyy yllättävistä paikoista niitä, joiden kanssa on vain hämmentävän helppo olla ja hämmentävän helppo jakaa niitä asioita mitä nyt kenen kanssa voikaan jakaa. Tätä minä kutsuisin kohtaamiseksi. Mikä sinun mielestä on kohtaamista?

Pohdinta jatkuu osassa 2.

En tiedä miksi minulla ei ole aiemmin ollut The Crashin levyä. Kyseessähän on se vallan mainio Turkulainen brittipop-/indie-/disco-/yms. bändi, jolla voisi olla vientiä myös Suomen ulkopuolella. Se on just sen saman Teemu Brunilan bändi, joka on kirjoittanut niitä hittikappaleita muiden muassa Jenni Vartiaiselle.

Laulu voisi kertoa internetin mukanaan tuomasta mahdollisuudesta ihastua digitaaliseen kuvaan. Ehkä Lauren voisi olla sellainen elegantiksi ranskalaiseksi naiseksi esittäytyvä nainen, jolle tässä lauletaan rakkauslaulua, vaikka ei ihan tiedä onko taustalla oleva henkilö aito.

Kuinka aito on sitten tällaisen blogin kirjoittaja? Sitä kai pitäisi kysyä lukijoilta, jotka tuntevat minut.

Oli miten oli, The Crash - Lauren Caught My eye. Diiigital!

Jeff Healey: While My Guitar Gently Weeps

Jeff Healey (kuva: flickr/ckaiserca)

Kesälomalla oli aikaa miettiä asioita (ei ikinä riittävästi tosin) ja yrittää suhteuttaa niitä toisiinsa. “Katselen lattiaa ja huomaan, että se olisi lakaisemisen tarpeessa, mutta silti soitan vain kitaraa”. Tai ehkä paremminkin näin:

I look at the world and I notice it’s turning
While my guitar gently weeps
With every mistake we must surely be learning
Still my guitar gently weeps

Katselen maailmaa ja huomaan sen pyörivän (edelleen) ja jokaisen virheen myötä me oppinemme lisää.

Toivoisin, että kaikilla olisi mahdollisuus pysähtyä huomaamaan, kuinka maailma pyörii itsestään. Itse pysähdyn aina kun kuulen tämän kappaleen.

Guitar Slingers oli muuten armottoman kova livebändi ja Jore Marjarannan ja Ben Granfeltin yhteistyö oli yksi suomimusiikin helmistä. Se oli silloin kun Jore lauloi vielä rokkia. Onneksi jälkipolville on jäänyt Jyrki -ohjelmassa esitetty veto, joka seuraavassa:

Guitar Slingers: Amanda

Kappaleesta vielä. Silloin joskus opettelin soittamaan sen kitaralla tarkoituksenani esittää se kasvotusten nykyiselle vaimolleni. On vieläkin esittämättä, vaikka eilenkin tapailin sointuja, jotka tuntuvat tulevan vieläkin selkäytimestä (lukuunottamatta sitä C-osan “we can share a life together” -kohtaa, joka ei meinaa millään onnistua laulaessa edelleenkään).

Im gonna take you by surprise and make you realize,
Amanda
I’m gonna tell you right away, I can’t wait another day,
Amanda
I’m gonna say it like a man and make you understand
Amanda
I love you

En tiedä. Ei tainnut enää siinä vaiheessa olla mikään yllätys. Joka tapauksessa silloin autossa istuessamme tuntui siltä, että oli viimeinen hetki sanoa se, vaikka kovin miehekkääseen esitykseen en tainnutkaan pystyä.

kun ei ole ketään kelle sanoa että on liian paha olla

Aina on joku. Naapuri, sukulainen, tuttu, työkaveri tai joku muu. On ehkä vaikea luottaa ihmisiin, joita ei oikein tunne, mutta jo sanominen tai vaikka tekstiviesti, että on paha olla helpottaa oloa. Tekstiviesti on helpompi lähettää, kuin puhua ja sillä saa hyvin ns. pään auki. Olen huomannut, että jos luottaa edes vähän siihen henkilöön, jolle pahan olonsa tuo ilmi on tämä henkilö sen luottamuksen arvoinen.

J. Karjalaisen laulussa numerotiedustelublues päähenkilö soittaa numerotiedusteluun vain saadakseen jutella. Soita vaikka sinne, jos et ketään keksi. Kysy mitä voisit tehdä kun on paha olla ja he varmaan yhdistävät johonkin palvelevaan puhelimeen, jossa on ihmisiä, jotka tietävät mistä hakea lisäapua.

Liikkeelle voit päästä myös vaikka ev.lut. kirkon verkkopalvelusta tai palvelevasta puhelimesta. Papit ovat myös vaitiolovelvollisia heille kerrotuista asioista.

Ensimmäinen kerta avautua on se vaikein.

Levy ja kappale on siitä merkittäviä, että sitä kuunnellessa palaan taas niihin aikoihin kun olin järjettömän ihastunut entiseen tyttöystävääni (ja nykyiseen vaimooni, johon olen edelleen ihastunut järjettömästi, vaikka aina en jaksakaan sitä osoittaa). Ostin levyn yhdeltä luokkaretkeltä Ruotsinlaivalta, jolloin olisin halunnut sanoa jotain tärkeää.

Mark Knopfler Bilbaossa 5.5.2008 (kuva: flickr/Patxi64)

She’s just the same as you. She needs your love just like you want her to.

You can’t go playing poker with a pistol in your sleeve. You can’t make somebody love you by threatening to leave.

If you want a love forever, number one. Nobody’s got the gun.

Eli vapaasti tulkittuna: “Hän tarvitsee sinua juuri niinkuin haluat hänen tarvitsevan, etkä voi pakottaa tilannetta. Jos haluat jotain pysyvämpää unohda pakkokeinot.” Silloin joskus, kun viimein tajusin päästää irti, sain tilalle juuri sen mistä päästin irti korkojen kera.

—

Kirjoitin edelläolevan jo yli kuukausi sitten. Nyt tekstin voi jo julkaista kun löysin siihen eilen uuden näkökulman.

Kuuntelin eilen Jukka Perkon mietteitä Punainen lanka -ohjelmassa 15.11.2006. Tunsin samaistuvani nuoruuden kokemuksiin peltojen keskellä ja hyväksynnän tarpeseen. Ujous, erillisyys ja yksin jääminen omasta valinnasta sekä samassa henkilössä oleva päällepäsmäriys ja isännöijyys kuulosti hyvin tutulta.

Jukka Perko sanoi ohjelmassa näin: “hyväksytyksi tuleminen ajaa meitä tekemään erilaisia asioita”. Minut se saa takertumaan ja välttämään virheitä niin paljon, että välillä ajatuksiin ei muuta mahdu.

Kuulin juuri ulkona kun joku rakennusmies takoi lekalla jotain rautapalkkia ja mieleen tuli välittömästi tämä kappale. Erityisesti Pink Floydin PULSE -livelevyn videotaltioinnilla kappaleen tunnelma välittyy hyvin ja ‘Division Bell’ kaikuu näyttävästi.

Pink Floyd: High Hopes

Videon alussa olevat pellot muistuttavat todella paljon niitä keväisiä peltoja joiden keskellä elin nuoruuteni. Kyseessä ovat ne samat pellot, joiden keskellä Pink Floydinkin jäsenet varttuivat. Tuleekohan minustakin joskus jotain yhtä suurta kun lähtökohdat ovat ainakin samat?

Ian Anderson, Montevideo 19.5.2007 (kuva: flickr/Sorgin)

Jethro Tull, One Brown Mouse

Tulisi nyt joku pyytämään teelle niin mustat pilvet jäisi taakse ja voisin värisyttää viiksiäni ja tuntea jälleen olevani todellinen.

Sir Elwoodin hiljaiset värit, Tavastia 24.11.2007 (kuva © ep. vir. Elwood)

“Keskiolutjatsia, olkaa hyvä” on kuulunut suomalaiseen sanavarastoon jo parikymmentä vuotta. Sain kaverilta lainaan kasetin, johon oli nauhoitettu parhaita paloja yhtyeen kolmelta ensimmäiseltä levyltä. Tämä kaveri muistanee kappaleen ‘legendaarinen kirje Oslosta’. Kyseessä siis ‘kirje Osloon’. Kaihoisa huuliharppu saattelee rakkauskirjeen kirjoittajaa:

Hello honey it`s me, on kylmää helsingissä.
Syksy tullut on kaupunkiin ja jotain outoa näissä öissä.
Kun mieleen sinut sain, on aamulla perjantai
ja mä valvon ja mietin
miten kaukana sä oot.

Siinä vaiheessa kun seurustelimme vaimoni kanssa minun asuessa Oulussa ja hänen Helsingissä tuli usein tämä laulu mieleen kirjeitä kirjoittaessa. Oli niin ikävä, ettei mitään rajaa. Samaan tilanteeseen ja niihin kylmiin ja kirkkaisiin öihin sopi myös ‘katsele tähtiä’:

Katso tähtiä tänä yönä ja sä tiedät missä mä olen,
Kuuntele kuuta, ystävä, tänä yönä
ja mä tiedän, että kutsuni kuulet.

Uudempaan tuotantoon en ole oikein uskaltanut tutustua koska pelkään että lumous haihtuu. Toisaalta taas samanlaista pohjatonta ikävää en ole sittemmin kokenut.

Aikaisemmin oli puhetta teemalaulusta ja Kymmenen tikkua laudalla -levyltä löytyy niistä yksi. Viimeinkin.

Tässä kohdassa kohtaan blogiin kirjoittamisen vaikeuden. Mitä haluan ja mitä voin kertoa itsestäni julkisesti? Miten kirjoittaa siten, että en tahattomasti viestitä mitään mitä en tarkoita? Vastaan siis: haluan kertoa oleellisen ja toivon vain, että kukaan ei käytä sitä minua vastaan tai tee vääriä tulkintoja.

Viimeinkin. Jokseenkin samalla teemalla, kuin laulussa ‘älä mee’, Juha Lehti johdattaa tunnelmat tilanteeseen, jossa haluaa sanoa vielä jotakin. Sitä vain toivoo, että saisi viimeinkin sen hetken, jolloin toisella ei olisi kiire mihinkään. Tavallaan toivoisi myös, että toinen huomaisi että kaikista virheistäni huolimatta olen yrittänyt kaikkeni ja että sanat mitä sanoin eivät merkitse niinkään kuin tekoni. Kuitenkin kaikessa epävarmuudessani tarvitsen sen hetken kysyäkseni että olethan varmasti huomannut minut.

On tämä vaikeaa tämä kirjoittaminen. En ehkä kirjoittanut mitä aioin ensin kirjoittaa, mutta… Kannattaa tutustua Sir Elwoodin hiljaisiin väreihin. Jos vaikka joku laulu koskettaisi myös sinua.

Lisää aiheesta Sir Elwoodin hiljaisten värien virallisilla kotisivuilla.

Jukka Perko 4.8.2007 (kuva: flickr/avidday)

Erilaista tässä levyssä on oma näkemys. Esimerkiksi Samuli Edelmannin virsilevyssä väitettiin, että virret olivat Samulin valitsemia ja hänelle tärkeitä. Omasta mielestäni siinä vain avausraita, ‘taas kukkasilla kukkulat’, edusti jonkinlaista henkilökohtaista lähestymistä virsiin ja loput oli sitä kaikille tuttua ‘Jumala loi’ ja ‘ystävä sä lapsien’ -osastoa, jota on helppo ostaa.

Tätä Kaanaanmaa -levyä täytyy kuunnella vielä lisää. Kansiteksteissä mainitaan virsien yhteydestä suomalaiseen identiteettiin. Näin sovitettuna ja kuulaasti saksofonilla soitettuna voin olla ylpeä suomalaisuudestani ja suomalaisesta virsiperinteestä.